Moi!

Mulla alkaa koulukiireet helpottaa vuoden tauon jälkeen ja muutenkin oon saamassa inspiraatiota takaisin. :-) Ajattelin aloittaa jonkun pienimuotoisen tarinan, onko mitään ideoita? :)

-Candilla

Anteeksi että tauko on venynyt näin pitkäksi, jota sen ei todellakaan ollut tarkoitus tehdä. :s Lyhyestä virsi kaunis: lupaan jatkaa tarinaa, kunhan saan inspiraatiota takaisin. Ja se on vain ajan kysymys. :) Kiitos kaikille jotka ette vielä ole lopettaneet seuraamista ja jaksatte odotella uusia osia, arvostan sitä todella. ♥

Kysymys kuuluukin: mulla olisi kolmas osa, tosin hieman keskeneräinen ja lyhyt, varastossa. Julkaisenko sen nyt vai teenkö kokonaan loppuun ja julkaisen sitten? Saatte päättää. :)

Candilla

Ja se siitä. Tasan 10 tunnin päästä istuin jo tutulla, kovalla keittiön tuolillani vailla minkäänlaisia jatkosuunnitelmia. Lisäksi - vaikka koitin niin kovin kieltää sitä itseltäni - minun oli tavallaan ikävä Sergeä. Tosiaan ikävä. Itse asiassa ei ole. Onpas. Ei varmasti ole.


Olin niin uppoutunut väittelemään sisäisen minäni kanssa, että pyllähdin lattialle kun puhelin soi.
"Olisko jotain mitä haluisit selittää?" Sergen karhea ääni sanoi, ja jostain kumman syystä kasvoni levisivät maireaan hymyyn. Järjetöntä! Näytin jotakuinkin siltä, että aviomieheni soittaisi minulle oltuaan kadoksissa 5 pitkää vuotta. Puhe tuli sisältäni hieman liian kovaäänisesti ja holtittomasti, mutten antanut sen häiritä.


Serge ymmärsi. Hän ymmärsi, ettei minulla ollut mahdollisuutta soittaa hänelle sen jälkeen, kun sain tietää nopeasta aikataulusta (mikä ei ole täysin totta, irroitin puhelimeni akun koska halusin miettimisaikaa. Valkoinen valhe. En edes halua muistella, mitä sepitin vastaajaan.). Joka tapauksessa, olin hieman yllättynyt kuinka mielialani oli kohentunut nollasta sataan sekunnissa nähdessäni Sergen nimen vilkkuvan näytössä. Siinä ei ollut mitään järjeä, mutta viehätys varmaan piili juuri siinä. Eihän se ollut mitään tunnepitoista, hah hah. Vain yksi yö muiden joukossa!


Kun menin nukkumaan, pyörin sängyssä tunteja. Vaikka kuinka koitin kieltää sen itseltäni, minun oli pikkuisen ikävä Sergeä. Okei, aika paljonkin ikävä. Itse asiassa olisin antanut mitä tahansa että hän olisi nyt tässä vieressäni. Olisin voinut lähteä nyt heti lentokentälle ja lähteä Pariisiin hetkeäkään miettimättä. Voisinhan pakata... Pelästyin ajatusta itsekin, ja koitin toppuutella itseäni parhaani mukaan. Hetken päästä vaivuin hieman pinnalliseen uneen ja näin todella sekavia unia seuraavat 7 ja puoli tuntia.


Suoraan selkääni porottava aurinko herätti minut, ja nousin ylös hieman turhautuneena. Miksi nukuin vieläkin tämä musta, maailman epäkäytännöllisin vaate päälläni, vaikka olisin aivan yhtä hyvin voinut nukkua vanhoissa verkkareissa ja reikäisessä t-paidassa? Joskus en ymmärrä omaa logiikkaani. No, päätin vain keskittyä puutarhan hoitoon ja koittaa nauttia kesäisestä ilmasta. Eihän tässä mitään hätää.


Ja sitten sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Kehitin 3 teoriaa.
1. Olin tullut hulluksi
2. Olin saanut auringonpistoksen
3. Olin ajatellut liian syvällisesti ja nyt kärsin hallusinaatioista.
(4. Serge oli lentänyt Pariisista tänne vain nähdäkseen minut.)
Se tosiaan oli Serge.
Apua apua apua apua.


Hetki tuntui kuin tunnilta. Katselin, kun hän käveli hitaasti luokseni ja taisin huutaa jotain sen tapaista kuin "Voi ei! Apua!" tai "Mitä tapahtuu?" tai "Onko tää totta?" tai "Mitä ihmettä sä teet täällä?", mutta vain sen muistan varmasti, että olin täydellisen, kertakaikkisen äimistynyt.


"Mitä sä teet täällä?" kysyin kiihtyneenä ja suureksi yllätyksekseni suutelin Sergeä. Suutelin? Tunsin hänen suupieltensä nykivän, kun hän turhan pian vetäytyi irti. "Tuli ikävä." hän naurahti, laittoi kätensä lanteilleni ja veti minut lähelleen. Olin taivaassa, olen varma siitä että olin. Hetki tuntui kuin olisin osa jotain elokuvaa. Olin täydellisen sekaisin päästäni, mutta Serge oli ilmeisesti tottunut siihen. Pieni kyynel tippui poskelleni, ja samassa havahduin: itkinkö minä? Taisin itkeä. Ei haittaa. Pieni ääni kiljui sisälläni, mitä ihmettä olin parhaillaan tekemässä.


Kun sain itseni hallintaan ja osasin jälleen hengittää, Serge lähti käymään kaupungilla ja minä jäin kotiin siivoamaan ja meikkaamaan kuin hullu. Kun ovi aukesi kahden tunnin päästä, näytin luultavasti siltä kuin minulta olisi juuri lyöty ilmat pihalle.
Serge näytti niin henkeäsalpaavan komealta seisoessaan ovella uudessa, lyhyessä tukassaan ja siisteissä vaatteissaan, että unohdin hyväksi toviksi hengityksen perusperiaatteet. Ennen kun ehdin ajatella oikein mitään, kaadoin hänet lattialle, mutta hän vain nauroi ja painoi kätensä kasvojeni ympärille. "Ihme kun et kaatanu mua tohon postilaatikon juureen, mistä moinen kiire?" hän sanoi huvittuneesti, hymyili upeaa hymyään ja suuteli minua rauhallisesti. Kasvoilleni nousi puna kun mietin, miten olin mahtanut suudella häntä hetki sitten. Voi paska.


Muutaman tunnin päästä makasimme sängyllä ja katselimme vuorotellen ikkunasta avautuvaa upeaa näköalaa ja vuorotellen toistemme silmiä. "Sheryl?" hän kuiskasi särkien hiljaisuuden. Kohotin katseeni nähdäkseni hänen kasvonsa paremmin. "Musta tuntuu, että oon rakastunut suhun." hän sanoi käheällä äänellä ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleni. "Ihan siitä hetkestä kun näin sut niissä tappokoroissa siellä mukulakivetyksellä niin tiesin sen. Että päädyttäis tähän." hän sanoi ja kohotti kulmakarvojaan niin hassun näköisesti, että hytkyin naurusta. "Vai oli tää sun perimmäinen tarkoitus!" sanoin muka loukkaantuneena ja painoin sitten poskeni hänen rintaansa vasten hänen nauraessaan allani. Olipa hän lämmin. Huokaisin syvään ja tunsin huulet kaulallani, käsien vetäessä minua yhä lähemmäs hänen vartaloaan.


Aloin kikattaa hysteerisesti, kierähdin pois hänen päältään ja nappasin tyynyn käteeni. "Alan kohta epäillä että toi ei ollu ees vitsi!" räkätin ja aloin hakata häntä tyynyllä päähän. Kun näin hänen hämmentyneen ilmeensä, lehahdin tulipunaiseksi ja hautasin kasvoni tyynyyn. Pakko pelastaa tilanne. Virnistin mahdollisimman uskottavasti ja lähdin kohti terassin ovea haukkaamaan raitista ilmaa, ajatellessani samalla mitä ihmettä pienessä päässäni juuri liikkui. Hienoa Sheryl, käyttäydyt kun 4-vuotias jolla on kaveri ensimmäistä kertaa yökylässä. Ennen kun ehdin ovelle, tunsin että joku löi minua tyynyllä selkään. Kukakohan se mahtoi olla? Varmaan naapuri, joka oli lainaamassa maitoa ja koitti herättää huomioni. Joskus tunnen itseni äärettömän typeräksi.


Kun olimme sotineet tarpeeksi, Serge lähti hakemaan keittiöstä Coca-Colaa. Kuuntelin, kun hän avasi kaikki kaapit yksitellen ja huokaisi kerran syvään. Tirskahdin, kun hän lopulta löysi pullon, iski oven kiinni ja juoksi makuuhuoneen ovenpieleen virnistellen. "Tää on menny vanhaksi viikko sitten." hän nauroi ja tarkkaili ilmettäni. "Voiko kokis edes mennä pilalle?" kysyin aavistuksen hämmentyneenä ja aloin sitten itsekin nauraa. Serge tuli sängyn viereen, otti kädestäni kiinni ja veti minut hellästi keittiöön.


Siinä me sitten seisoimme ilman huolen häivää. Olin taas lehahtaa punaiseksi, kun hän laittoi kätensä vatsani päälle. Olin alkanut lihoa viime aikoina, ja vaikka kyse oli vain muutamasta kilosta, olin varma että se tuntui löysänä kerroksena paitani alla. Koitin saada hänen ajatuksensa muihin uomiin.
"Siitä rakkausjutusta." sanoin hiljaa ja tunsin kuinka hänen lihaksensa jännittyivät hieman.
"Niin?" hän kysyi aavistuksen normaalia kimeämmällä äänellä - häntä siis jännitti! Jännitti mitä minä sanoisin hänen rakkaudentunnustuksestaan! En ollut ennen herättänyt miehissä tällaisia tunteita.
"Mäkin taidan rakastaa sua." sanoin, ja se tuntui todella omituiselta. Kuin olisin puhunut vierasta kieltä improvisoimalla ja odottanut miten vastapuoli reagoi. Samassa Serge rentoutui, käänsi minut itseään vasten ja painoi huulensa huulilleni.


Olin rakastunut. Olin täydellisen rakastunut! Nyt tiedän, mitä tarkoitetaan sillä että kun löydät jonkun, jota rakastat, kuljet pää pilvissä käsittämättä mitään todellisesta maailmasta. Niin minä tosiaan tein. Mutta huomasin onnekseni, että minulla taisi olla samanlainen vaikutus Sergeen. Onnen huumaava tunne täytti minut aina, kun hän hipaisikaan ihoani tai katsoi hetkenkin silmiini.
Ei, rakkaus ei ollut yliarvostettua.


"Milloin lähdet kotiin?" töksäytin aamiaispöydässä. Olin ollut niin huumaantunut edelliset 3 päivää, etten ollut tajunnut ajatella edessä häämöttävää eron hetkeä. Hänen vastauksensa jännitti minua suunnattomasti.
"Itse asiassa en oo varannut vielä paluulentoa." hän sanoi ja virnisti sitten huvittuneen näköisenä. Oli täysin järjenvastaista, että sisääni tulvahti voimakas helpotus. En edes huomannut itkeväni, ennen kuin ryöppy kyyneleitä tippui poskeltani alusvaatteilleni.
"Mikä sun tuli?" Serge kysyi huolestuneena ja vetäisi minut syliinsä. "En.. en tiiä." sanoin, ja se oli tällä kertaa täysin totta. Miksi hitossa itkin? Minunhan olisi pitänyt loistaa kuin Naantalin aurinko. Samassa tajusin itkeväni siksi, että joku rakasti minua ensimmäistä kertaa. Halusi elää elämäänsä kanssani ja pitää minusta kiinni. Kun Serge tiukensi otettaan, uusi ryöppy kyyneleitä valui poskelleni. "Rakastan sua." kuiskasin, ja oli harvinaisen selvää, että todella tarkoitin sitä.


Kun Serge lähti kaupungille, jäin lukemaan kokkikirjaa ja hymyilemään itsekseni. Päätin vakuuttaa hänet kokkaajan taidoistani ja valmistaa illalla sushia, ja laitoinkin hänelle tekstiviestillä ostoslistan.


Kun Serge tuli sisälle, nousin sohvalta kuin ohjus ja juoksin halaamaan häntä. Jostain kumman syystä en huomannut, kun yhtäkkiä olimmekin ajautuneet keittiön toiseen päähän. Hän painoi minut seinää vasten, lukitsi käsivarsiensa väliin ja jätti huulensa muutaman sentin päähän omistani. "Ehtikö jo tulla ikävä?" hän naurahti, ja kykenin maistamaan hänen suloisen hengityksensä kielelläni. Ynähdin vastaukseksi, ja hän suuteli minua vetäytyen heti irti. Mitä hän oikein pelleili?
"Je t'aime, beauté." hän kuiskasi korvaani ja suuteli leukaperiäni ja kaulaani. Jos hän nyt vetäytyisi irti, alkaisin kiljua. Sitten suljin silmäni.


"Miten sanotaan ranskaksi, että haluan ehdottaa yhteenmuuttoa?" kysyin kun makasin sängyllä hänen sylissään ja virnistin suurieleisesti. Nyt pää kylmänä. Serge avasi silmänsä ja katsoi minua toisaalta hämmentynyt, toisaalta suuresti huvittunut ilme kasvoillaan. Hän sanoi pitkän, monimutkaisen lauseen ranskaksi ja nauroi ääneen. "Mitä sulla on mielessä?"
Katsoin häntä syvälle silmiin. Toistin kömpelösti matkien hänen sanoman lauseensa ja jäin odottelemaan vastausta. En punastunut, vaikka ääntämiseni kuulosti naurettavalta Sergeen verrattuna. "Ootko sä tosissas?" Serge kysyi ja katsoi minua sitten epäluuloisesti. Sydämeni nousi kurkkuun.
"Ajattelin ettet haluu mua tänne. Mutta jäisin kyllä enemmän kun mielelläni." hän sanoi, ja siinä samassa hänen suunsa kaartui niin voitonriemuiseen virneeseen, etten voinut olla nauramatta.


"Oon aina halunnu oppia ranskaa!" kirkaisin aamiaispöydässä saaden Sergen säpsähtämään säikähdyksestä. "Je comprends." hän sanoi pilke silmissään ja sai minut purskahtamaan nauruun. Itse asiassa en edes tiedä miksi nauroin, sillä rakastin ranskan kieltä ja erityisesti sitä, kun hän kuiskaili korvaani ranskaksi. Vaikken ymmärtänyt mitään mitä hän sanoi, se kuulosti niin kauniilta, että minun oli vaikea hengittää.


Kesä oli nyt parhaimmillaan. Näytin luultavasti idiootilta istuskellessani terassin tuolilla piikkikorot jaloissani - olin nukkunut niiden kanssa koko yön, kun olimme tulleet juhlimasta. Vasta aamulla olin vaihtanut tiukan coctailpuvun kankaiseen maximekkooni. Jalkani olivat kuin tulessa, mutta jostain syystä en välittänyt siitä. Mistä lähtien elämäni oli ollut näin... hyvää? Näin ihanaa? Siitä lähtien kun en enää koittanut pysyä erossa Sergestä. Kieltämättä se oli paras päätökseni ikinä!


Kun harpoin sisään heitettyäni korot nurmikolle, Serge oli minua vastassa kukkapuskan kanssa. "Oi.. kiitos! Kiitos rakas!" kiljahdin ja tartuin siihen molemmilla käsilläni. Ajatukseni eivät kuitenkaan pysyneet kauaa kukissa. Olinko juuri sanonut Sergeä rakkaaksi? Se oli minun mittapuullani iso askel, vähän niinkun ensimmäinen yhteinen.. elokuvailta. Olinhan myötänyt rakkauteni jo monesti, mutta en ikinä kutsunut rakkaaksi. En ollut kutsunut ketään miestä rakkaaksi.


"Rakastan sua." sanoin ja hyppäsin hänen syliinsä. "Je t'aime." hän kuiskasi, ja tunsin, että se oli totta. Serge tosiaan rakasti minua.


Vaikka raskauden vaaraa ei pitäisi olla, tein raskaustestin kuukauden välein. Ihan vain kaiken varalta. Halusin varmaan vain olla varma, ettemme vahingossakaan saisi lasta. En pystynyt edes miettimään sitä vaihtoehtoa! Hetken päästä seinään nojaillessani ruutuun alkoi ilmestyä viivoja. Ihanaa, 2 viivaa! Tiesinhän, että olin taas stressannut aivan turhaan.
2 viivaa. 2 viivaa?
!!!


Noniin! Nyt oli sitten pulla uunissa! Siemen itämässä! Ajatuskin oksetti. Ei voi olla totta. Eiei. Paska. Siinä minä nyt istuin kylpyhuoneen lattialla pienessä sykkyrässä, tai no me istuimme. Minä ja sisälläni kasvava... vauva? Pidä pää kylmänä. Ei tässä hätiä mitiä.
Se oli sitten siinä. Kun Serge kuulisi tästä, hän säntäisi välittömästi lentokentälle ja ottaisi ensimmäisen lennon mihin tahansa. Sitten soittelisin hänelle Taiwaniin ja kertoisin minun ja rakkauden hedelmämme kuulumisia hänen asuessaan siellä uuden rakkaansa kanssa.


Kun viimein keräsin itseni lattialta ja kävelin makuuhuoneeseen, Serge loikoili sängyllä. Menin hänen viereensä ja laitoin silmäni kiinni huokaisten syvään.
"Ootko sä itkeny?" Serge kysyi huolestuneella äänellä. Voi paska, olinko itkenyt? Ilmeisesti.
"Joo, vähän." vastasin ja tunsin, kuinka Serge suuteli kyyneleen poskeltani. Se oli romanttista.
"Mikä on, l’amour?" hän kysyi vielä huolestuneemmin ja halasi minua tiukasti. En pystyisi sanomaan sitä ääneen.


"Lupaa, että kuuntelet." sanoin vakavalla äänellä ja tunsin kuinka vatsanpohjaani kouraisi.
"Lupaan." hän sanoi ja katsoi silmiini aidon huolestuneena. "Eikai sulla...?"
"Eikai mulla mitä?"
"Oo ketään... toista?" hän sanoi yhtäkkiä surkeaksi muuttuneella äänellä.
"Serge, ei! Ei tietenkää! Siis ei. Eiei. Ei oo kyse siitä."
Kun tunsin hänen rentoutuvan, rentouduin vähän itsekin. Nyt tai ei koskaan.


"Kävi vähän hassusti. Ja nyt oon raskaana." kakistin ulos ja häpesin itseäni saman tein. Kävi vähän hassusti? Kappas kummaa. Koitin pitää ilmeeni peruslukemilla. Hetkeen hän ei sanonut mitään, katsoi vain minua silmiin tulkitsematon ilme kasvoillaan.
"Oot siis.. raskaana." hän totesi järkyttyneenä. Tiesinhän minä, että tässä käy näin! Totta kai tämä loppuu näin.
"Oon."
"Öö.. tää tulee nyt tosi nopeasti. Mutta kyllä mä ehkä totun ajatukseen. Jos siis haluut pitää sen." hän sanoi irroittamatta katsettaan silmistäni.
"Musta tuntuu että haluun. En tiedä yhtään, kuinka pitkällä se on, enkä haluu pettymystä. En haluu jotenkaan ajatella, että sitten seuraavat 50 vuotta mietin kuinka tota lasta ei pitäisi olla olemassa." henkäisin ja mutta samassa huomasin, että jokin särähti korvaani. Totta kai minä haluaisin eroon lapsesta.


Tai sitten en. Muutamassa päivässä Serge tottui ajatukseen perheemme laajenemisesta (perhe-sana tuntuu vieläkin liian aikuismaiselta), suorastaan innostui siitä. Miettiessäni abortin vaihtoehtoa hän koitti kaikin keinoin saada minut luopumaan siitä, vaikka tietenkin jätti viimekäden päätöksen minun harteilleni. En halunnut eroon pienestä lapsestani.
Siinä minä nyt sitten makasin maha pystyssä, puolisen vuotta raskaustestin teon jälkeen. En olisi ikinä, ikinä uskonut, että joku päivä olen raskaana. Että kantaisin pientä elämää sisälläni. Ajatus ei tuntunut kovin miellyttävältä, mutta olin alkanut tottua siihen. Jaksoimme aina nauraa minun äitiysvaatteilleni, jotka olivat kuin suoraan huonosta pilailuelokuvasta tai sketsistä. En voinut olla nauramatta itselleni aina, kun kävelin peilin ohi, ja se jollakin kierolla tavalla piristi hieman.


Makailin sängyssä ja odottelin Sergeä nukkumaan. Hän katseli televisiosta jotakin onnetonta toimintaelokuvaa, ja minä olin katsonut parhaaksi liueta makuuhuoneen puolelle ennen kun hän tulee etten joutuisi vaihtamaan yöpaitaa hänen edessään. Häpesin turvonnutta vartaloani enemmän kuin mitään.


Kun Serge elokuvan loputtua tuli nukkumaan, hän kietoi kätensä ympärilleni ja huokaisi. "Bonne nuit." hän kuiskasi ja tiukensi otettaan. Hykertelin tyytyväisyydestä ja kiedoin omatkin käteni hänen ympärilleen. Nukahdin hänen kainaloonsa onnellisempana kuin pitkään aikaan.


Kieltämättä tämä ei ollut täysin sellaista elämää mistä olin haaveillut. Serge kyllä oli, siitä ei ollut epäilystäkään. En osannut kuvitella itseäni äitinä, itse asiassa pelkäsin vauvan turvallisuuden puolesta jo pelkän Sheryl "Peukalo keskellä kämmentä" Addison-lisänimen takia. Kun lähdin kävelylle (aloin tulla hulluksi, pomo ei ottanut minua enää töihin ennen lapsen syntymää ja seinät tuntuivat kaatuvan päälle) minulla oli hyvin aikaa miettiä, mitä muutoksia vauva toisi. Mihin edes sijottaisin sen?


Vatsaani vihlaisi kamalasti. Tunsin potkun ohuen kangasmekon läpi, ja samassa nauroin itselleni. Kuka tahansa muu äiti olisi tässä vaiheessa alkanut itkeä ilosta ja soittanut ilouutisesta koko tuttavapiirille. Minä tyydyin naureskelemaan itsekseni ja kummastelemaan, mikä minussa oli vialla.


Vihlonta yltyi. Eihän se vielä voisi syntyä? Laskettuun aikaan oli vielä melkein kuukausi. Vaikken tuntenut kiintyneeni lapseen sinä aikana, kun olin kantanut sitä sisälläni, sisälläni alkoi velloa kummallinen tunne miettiessäni keskenmenoa. Se olisi kamala paikka erityisesti Sergelle. Katsoin parhaaksi soittaa taksin ja käydä juttelemassa lääkärini kanssa, olihan kaikki varmasti kunnossa.


Pääni tuntui menevän täysin sekaisin ajatustulvasta kun istuin taksiin ja mutisin määränpään värittömällä äänellä.

Yhtäkkiä oloni oli merkillisen ahdistunut.

Tilasin taksin lentokentältä ja ristin jalkani. Ajomatkasta oli tulossa pitkä - kuskin arvion mukaan olisimme perillä vasta varhain seuraavan vuorokauden puolella. Katsoin alati ohi viliseviä maisemia kuin sumussa. En tainnut ymmärtää lähes mitään minua ympäröivästä maailmastani, keskityin vain hengittämään tasaisesti - löytämään oikeanlaisen, turruttavan rytmin. Ehkä kipu lähtisi sillä pois. Ilta vaihtui yöksi, yö jälleen horisontissa sarastavaksi aamuksi. Nukahdin viiden aikaan aamuyöllä, kun en enää jaksanut laskeaa ohiviliseviä katulamppuja tai pilvenpiirtäjiä. Kun aloin muistella tarkemmia, herättää aivojani oudosta usvasta, muistin että edellisistä pilvenpiirtäjistä oli jo huolestuttavan paljon aikaa...


Taksi jätti minut säälittävän näköisen talon pihaan. "Valitan." kuski sanoi viimeisiksi sanoikseen, hän oli siis huomannut läpi yön jatkuneet kyyneleeni. Minua melkein nolotti. Oli kuitenkin helppo tuudittautua ajatukseen, että olimme jo ystäviä - olimmehan istuneet samassa taksissa miltei vuorokauden. En jaksanut miettiä asiaa.


Musertava suru täytti kuitenkin pian mieleni pienimmänkin kolkan. Olin paitsi menettänyt 3 parasta ystävääni, olin myös kaukana kotoa. Vilkaistessani ympärilleni en nähnyt yhtäkään pilvenpiirtäjää tai kahdeksankaistaista katua. En tiennyt, että paikka oli näinkin kaukana kaikesta. Kun olin lähtenyt Filippiineiltä, lensin kotiin ja olin siellä viikon. Sen jälkeen, kun isä ja äiti huomasivat kuinka pahassa jamassa olin, he lähettivät minut tänne aloittamaan omaa elämääni. "Siitä voi tulla hauskaa. Tutustu uusiin ihmisiin ja nauti olostasi. Etsi työpaikka ja ystävysty paikallisiin, mutta muista myös että olet milloin tahansa tervetullut takaisin kotiin, kulta." he olivat sanoneet ja hymyilleet kannustavasti.


Lysähdin sängylleni. Asiaa ei auttanut, että se natisi kuin olisi nähnyt parhaat päivänsä jo 50-luvulla. Tässä mielentilassa en kuitenkaan jaksanut välittää niin pienistä asioista, ja unohdinkin sen pian. Uppouduin jälleen ajatuksiini.


Vielä viikko sitten kaikki oli ollut täydellistä. Minulta ei ollut puuttunut mitään, elämäni oli ollut täyttä ja onnellista. Pieni hymynkare nousi huulilleni miettiessäni, kuinka hauskaa meillä oli aina ystävien kesken ollut, mutta hymy hyytyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Nyt elämältäni puuttui pohja.


Minun oli pakko koittaa saada jälleen kiinni elämästäni, ja aloitin sen käymällä kylän kirjastossa. Matkalla minut täytti uusi järkytyksen aalto, joka ei tällä kertaa johtunut ihmissuhteista. Kyläpahanen oli todellakin pieni. Oikea tuppukylä.


Aloin pikku hiljaa ajautua täydelliseen shokkiin. Olin tottunut suurkaupunkeihin, niiden tuoksuun ja meteliin. Siellä tunsin oloni kotoisaksi. Täällä oli aivan liian hiljaista ja ilma oli aivan liian helppoa hengitettäväksi. Kaikkialla tuoksui imelältä, kuin olisin ollut karkkikaupassa. Istahdin tietokoneelle ja avasin kotikaupunkini omat uutissivut. Helpotuksen tunne vyöryi sisälleni, sillä kaikki vaikutti olevan siellä kunnossa - kuten aina ennenkin.


Etsin hyllystä lempikirjani ja aloin lukea. Sekin tuntui erilaiselta - sivut tuntuivat paksummilta ja tuoksuivat aivan vääriltä. Lähdin nopeasti kotiin rauhoittumaan.


Kotiin päästyäni sängylläni oli pieni lentolehtinen. Siinä kerrottiin kissankokoisin kirjaimin rannan grillitapahtumasta, joka järjestettäisiin illalla. Ajattelin, ettei tämä voi mennä enää pahemmaksi, ja lähdin rannalle.


Tiesin, ettei olisi pitänyt mennä. Ranta oli kuin huono pilaversio niistä rannoista, joihin olin tottunut. Lämpömittari ei näyttänyt kolmeakymmentä plusastetta eikä vesi hehkunut turkoosina. Paratiisin tilalla oli nyt levää, sameaa vettä ja viileä lämpötila.


Olin tottunut myös hyvännäköisiin miehiin. Paikalliset näyttivät olevan kaikkea muuta - karvaisia ja likaisia. Ällötyksen puistatus ravistutti kroppaani.


Kävelin hitaasti laiturille ja otin hyvän asennon aurinkotuolissa. Luuni ottivat kiinni sen kovaan puuhun, mutta en antanut sen häiritä. Tunsin, kuinka jonkin miehen katse porautui takaraivooni, mutten kääntänyt katsettani. En haluaisi tuottaa itselleni uutta pettymystä.


Vaikka meri oli niin kovin kaukana siitä merestä jonka muistin, toi se silti lohtua. Tuoksu oli miltei samanlainen, ja tuntiessani hennon suolan tuoksun sieraimissani rauhotuin hetkeksi. Olin sentään samalla planeetalla kuin ennen, sekin toi lohtua. Hetken päästä aloin ajatella, kuinka pahassa jamassa mielenterveyteni oli.


Lähdin kävelemään päämäärättömästi usvaiselle, levältä tuoksuvalle rannalle. Köpötellessäni rantaa pitkin näin tuoreita, pieniä kavion jälkiä, ja pian eteeni laukkasi pieni varsa. Se näytti yksinäiseltä ja hieman aralta, mutta tuli haistamaan kädenselkämystäni kun vein sen hevosen turvan eteen. Se tuhahti hiljaa.


Sitten tein ilmeisesti väärän siirron - koitin taputtaa varsan kaulaa. Se hirnahti pelokkaasti ja nousi takaraajoilleen, jonka jälkeen katsoin parhaimmaksi vaihtoehdoksi vetäytyä takavasemmalle. Varsa loi minuun epäuskoisen silmäyksen ja jatkoi matkaansa.


En ollut tiennyt, että hevoset osaavat mulkaista niin loukkaantuneen näköisinä. Miettiessäni varsan hupaisaa katsetta minua alkoi väkisinkin naurattaa, ja hetken päästä hymyilin kuin Hangon keksi. Missään ei enään ollut mitään järkeä, mutta oli tietenkin parempi hymyillä idiootin lailla kuin itkeä. Näin en herättäisi niin paljon huomiota.


Aurinko alkoi laskea, mutta sen sijaan että minua olisi alkanut väsyttää, aloin piristyä. Tuntui kuin aivoni olisivat vihroin alkaneet selvetä, ja nyt kykenin aistimaan ympärilläni olevaa maailmaa huomattavasti tarkemmin. Kuulin takapihallani (miettiessäni sopivaa sanaa kuvastamaan tonttini reunaa pureskelin huuleni rikki) sirittävien leppäkerttujen äänen ja menin oitis ihmettelemään niitä paremman tekemisen puutteessa.


Iltaisin uusi kotikyläni oli parhaimmillaan. Lämpötilan alkaessa laskea kaunis usva peitti koko horisontin, ja ilta-auringon koittaessa luoda säteitään sen läpi koko kylä hehkui illan kaunista ruskaa. Vaikka olin tottunut hieman erilaisiin auringonlaskuihin suurkaupungissa, tämäkin onnistui tekemään vaikutuksen.


Käperryin peittoni alle ja ummistin silmäni. Minua kyllä väsytti, mutta olin tottunut olemaan tähän aikaan lauantai-iltana juhlimassa tai viettämässä aikaa kavereideni kanssa. Lisäksi oli vaikea koittaa saada unta näin hiljaisessa paikassa, sillä kuulin omat ajatukseni liiankin selvästi. Pian ajatukseni alkoivat käydä yhä utuisemmiksi, ja pian vaivuin pinnalliseen ja katkonaiseen uneen.


Olin yliarvioinut paikan lämpötilan, ja se kostaantui aamulla. Herätessäni en tuntenut ihoani, olin niin kohmeessa. Ihoni kihelmöi ja olo oli todella epämukava, ja se tietenkin heijastui suoraan käytökseeni. En ollut ollut yhtä huonolla tuulella sitten teinivuosieni. Äitini järjestämä työpaikka pienen asianajajatoimiston sihteerinä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten voinut jättää menemättäkään. Olinhan luvannut edes yrittää tulla toimeen omillani.


Vedin päälleni kaikista naurettavimmat vaatteeni - vanhan, osittain kauhtuneen t-paidan sekä raihnaiset farkut - ja lähdin taksilla työpaikalle. Mökötin taksikuskille koko matkan. Taksissa aloin pohtia, ketä varten esitin tällaista, maansa myynyttä ja onnetonta naista? Mitä kyläläiset minusta puhuivat? Aloin muodostaa mielessäni mitä hurjempia ja toinen toistaan kimurantimpia juonikuvioita täkäläisten päätelmistä, mutta kuplani puhkesi kun taksikuski ilmoitti minun olevan perillä.


Toimistorakennuksen aulassa vastaani käveli ensimmäinen piristysruiske aikoihin - hyvännäköinen mies! Olin jo miltei unohtanut, miltä miehen kuuluisi näyttää. Totta puhuen en edes haluaisi ajatella miehiä kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut, mutta sisäinen kelloni on toista mieltä. Ja kyllä ajatus minusta hiljalleen erakoituneena 18 kissan kanssa vaikuttaa inhottavalta.


Aloin kehrätä, kun mies käveli ohi. Oli kuitenkin uutta, etten saanut vastakaikua katseelleni. Yleensä miehet noteerasivat minut ennen kuin ehdin kissaa sanoa, ja tuhahdinkin kovaäänisesti niin että mies lopulta kääntyi kuin kääntyikin minuun päin. Nostin leukani pystyyn ja lähdin kävelemään rappusia ylös yhä sydänjuuriani myöten loukkaantuneena. Täkäläisillä ei ilmeisesti ollut pulaa kauniista naisista.


Riemuni repesi kun lähdin kävelemään kotiin kaatopaikan kautta. Nyt selvisi, miksi kylä oli aina niin hiljainen - asukkaat kokoontuivat kaatopaikalla! Virneeni sen kuin leveni, vaikka sainkin osakseni paheksuvia katseita. Jostakin käsittämättömästä syystä olin äärimmäisen huvittunut katsellessani ympärilleni, ja murheet kaikkosivat hetkeksi kuin tuhka tuuleen.


Illalla tunsin itseni niin levottomaksi, että aloin tuntea pakottavaa tarvetta päästä pienelle kävelylle. Olin ennen muuttoani tutustunut alueeseen karttojen avulla, ja luulinkin tuntevani jo kohtalaisesti tonttini lähimmät lenkkimaastot. Vaihdoin korkokenkäni mukavempiin ja lähdin ulos. Enkä turhaan - näin kauriin ensimmäistä kertaa elämässäni.


Olin koko lenkin yhtä hymyä. Olin pikku hiljaa alkanut tuntea tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta kyläläisten kanssa - minusta ei enää juoruiltu, minua tervehdittiin ruokakaupassa ja postinjakaja jäi usein juttelemaan kanssani pariksi minuutiksi. Pomokin näytti pitävän minusta. Tämä elämänmuutos saattoikin olla aivan paikallaan.

 
Vaikka asiat olivatkin alkaneet sujua paremmin, en voinut pitää näppejäni erossa kirjaston tietokoneelta ja eri matkatoimistojen kotisivuilta. Vaikka olin köyhä, sopivat erityisesti äkkilähdöt minimaaliseen budjettiini vallan sopivasti, kunhan niille antoi tarpeeksi painoarvoa. Voisinhan säästää vaikka ruoasta, jos tarve niin vaatisi. Sen tiesin varmasti, että jossain vaiheessa minun pitäisi taas päästä kiertelemään maailmaa ja näkemään tämän kylän ulkopuolista elämää.


2 viikon ja 5 päivän kuluttua päätön uurastukseni palkittiin, kun sain kuntosalilta tullessani viestin pomolta. "Sheryl, ajattelin että sopisit mukavasti asiakaspalveluhommiin, vaikka teatterin puolelle. Jutellaan huomenna toimistollani 9:30. -Christina." No, en tietenkään edes koittanut peitellä ylennyksen tuomaa huumaa, vaan pompin kotiin niin kovaa että kantapääni huusivat tuskasta päästessäni ovelle. Kerrankin osasin tehdä jotain, ja vieläpä ansiokkaasti!


Muutaman kuukauden kuluttua sain sen verran rahaa kasaan, että pääsin muuttamaan toiselle puolelle kaupunkia mukavaan, pieneen taloon. Se oli vielä melko tyhjillään, mutta raahasin kirpputorilta uutta tavaraa sinne minkä ehdin. Olin luonnottoman innoissani - minulla ei ollut ikinä ennen ollut omaa kotia, jota sisustaa! Olematon budjettini kärsi entisestään.


Talo ei ollut maailman viihtyisin, mutta kelpasi hyvin paremman puutteessa. Sijaintikin oli hyvä, kauppa oli lähellä ja työpaikalle oli vain puolentoista kilometrin kävelymatka. Ikkunoiden reunat olivat vetoisat ja lattianraoista nousi kylmällä ilmalla hyytävää ilmaa sisään, mutta muuten kaikki oli kunnossa.


Perjantai-iltana lähdin viihteelle. Tuntui oudolta, etten enää saanut mahdollisuutta pohtia mihin suosittuun yökerhoon tällä kertaa lähtisin - koko kylässä oli vain yksi pieni pubi. Olin jo lähtiessäni täysin asennoitunut siihen, että joisin muutaman ja lähtisin takaisin kotiin television ääreen.


Pelkoni osoittautuvat oikeiksi - minun lisäkseni paikalle oli vaivautunut vain hevosensa ulkopuolelle parkkeenannut rouva. Tilasin konjakkia ja huokaisin syvään.


Missä kaupungin kaikki muut ikäiseni olivat yhdeksältä perjantai-iltana? Luultavasti tekemässä töitä pellolla tai karsinassa. Yhtäkkiä koko maalaiskylä alkoi kuvottaa minua. Mielialani laski suorastaan hälyttävästi, ja aloin tuntea pakottavaa tarvetta päästä pois koko maanosasta. Siemaisin lasin tyhjäksi ja lähdin taksilla kotiin.


Lauantaiaamuna lähdin kirjastolle pienen pääkivun kanssa. Kun selailin suosikkimatkatoimistoni sivuja tuhannennen kerran, eteeni osui ällistyttävän halpa, yhden hengen matka Pariisiin. Hetkeäkään mietittyäni painoin "Varaa matka"-nappia ja tunsin onnen tunteen leviävän pitkin vartaloani.


Kun varasin illalla lentoja, olin kuin seitsemännessä taivaassa. Juuri tätä olin ollut vailla - ulkomaanmatkaa!


Ja aivan pian olin Pariisissa. Lentomatka ei ollut kovin pitkä, ja sain sen menemään ennätyksellisen nopeasti siemailemalla viiniä ja kuuntelemalla lempimusiikkiani iPodista. Koneen laskeutuessa tunsin olevani ääriäni myöten täynnä tyytyväisyyden tunnetta.


Eräs Pariisin vanha kaupunginosa, johon matkustin, oli täsmälleen yhtä kaunis kuin olin kuvitellut sen olevan. Kaikkialla oli äärettömän kaunista ja rauhallista. Lämpömittari näytti kahtakymmentäkuutta lämpöastetta, joten otin neuleeni pois ja lähdin keskusta-alueelle intoa puhkuen.


"Bonjour!" huudahdin astellessani sisään hotelliani vastapäätä sijaitsevaan, pieneen putiikkiin. Mies vastasi takaisin aidosti hymyillen, enkä voinut peittää riemastustani siitä, että olin nyt Pariisissa. Kaikki oli kerrankin täydellisen hyvin.


Pariisissa kaikki näytti olevan monin verroin kauniimpaa kuin kotona. Maisemat, ihmiset, tuoksu... kaikki.


Vuokrasin hotellista skootterin ja lähdin ajamaan pitkin syrjäisiä maalaiskatuja. Olin ajanut autokortin muutama vuosi sitten, joten sain ajaa sitä laillisesti, mutten ollut ikinä koskenut skootteriin edes pitkällä tikulla. Ajaminen oli helpompaa mitä luulin, ja pian kiisin katuja voitonriemuinen hymy suupielissäni.


Huoneeni oli varsin mukava 2 hengen huone. Parisängyssä nukkuminen ei ollut hassumpaa, en ollutkaan saanut nukkua tilavasti puoleen vuoteen. Uni tuli heti, kun sammutin valon.


Paikalliset olivat todella avoimia ja hauskoja, miehet varsinkin. Tämän miehen, Sergen kanssa, olin jutellut jo muutamana päivänä. Osa miehistä tuntui vain viehättyneen tänne eksoottisesta ulkonäöstäni, mutta Serge jaksoi hauskuuttaa minua jutuillaan ilman treffipyyntöjä. Kuuntelin häntä pelottavan mielelläni.
"Ja sitten se ilmapallo vaan syöksy mun päähän ihan suoraan, ja mun sisko katsoi mua ihan ihme ilmeellä!" hän sanoi selkeällä, mutta selvästi ranskaan päin murtavalla englannin aksentilla ja remahti sitten nauruun. En voinut olla nauramatta perässä, vaikken ymmärtänyt mistä hän puhui.


"Ei mutta, oikeesti. Oon miettinyt että uskallanko tai kehtaanko kysyä tätä. Mutta siis... mitä sunnäköinen nainen tekee yksin Pariisissa? Tarkoitan siis, että... voit kyllä sanoa jos oot joku agentintyyppinen." hän sanoi selvästi vakavoituneella äänellä. Kun ymmärsin, mitä hän sanoi, käperryin naurun voimasta kaksin kerroin. Seuraavaksi huomasin istuvani mukulakivetyksellä ja nauravani hillittömästi.


Koitin rauhoittua. Aloin selittää, kuinka olin vain loman tarpeessa, ja että olin painanut heti varaa-nappia kun olin löytänyt kohtuuhintaisen lennon ja hotellin tänne.


"Oui, oui." hän sanoi ranskaksi, ja ranskantaitoni riitti siihen mainiosti. "Mä oon jo ehtinyt kehitellä päässäni vaikka mitä." hän sanoi ja huomasin hänen punastuvan hiukan. Sisääni tulvahti outo tunne, mistä en itsekään saanut selvää. Tyydyin vain nauramaan hieman ja hymyilemään.


Juttelimme pitkään. Huomasin, että aloin todella pitää miehestä hieman yli sallitun rajan. No, en voinut syyttää itseäni; en vain ollut nähnyt hyvännäköisiä miehiä pitkään aikaan. En kuitenkaan voinut itselleni mitään.


Joka kerran, kun loin Sergeen flirttailevan katseen, aloin hävetä itseäni ja muutin ilmeeni ystävällisen hymyileväksi. Hän luultavasti mietti, oliko mielenterveyteni kunnossa, mutten antanut sen häiritä.


Yhtäkkiä Sergen ilme muuttui ja hän katsoi alaspäin hieman nolostuneena. "Mikä on?" kysyin hymyä äänessäni, ja sain odotella vastausta hetken. "Ei kai mikään. Oot vaan jotenki... liian nätti, vaikeeta kattoa suhun pitkiä aikoja kerrallaan." hän sanoi ja hänen poskensa alkoivat hehkua punaisina.


Se oli viimeinen naula arkkuuni. En jaksaisi enää koittaa hillitä itseäni, sillä en enää nähnyt siihen mitään syytä. Minulla ei ollut ketään kotona odottamassa, eikä kukaan tulisi tietämään tästä. Muuten olisin saattanut olla hieman turhan häpeissäni. Naurahdin ja katsoin häntä silmiin.


"Et haluais tulla tänään illalla hotellille mun kanssa? Siellä on alakerrassa hyvä baari, missä alkaa tänään kymmeneltä joku koomikon näytös. Voisit tulla tulkiksi."


"Kaipa mä voin, ei mulla muutakaan tekemistä ole. Nähdään vaikka varttia vaille." hän vastasi ja hymyili ystävällisen näköisenä. Huikkasin hänelle "nähdään", mutta luultavasti niin nopeasti ettei hän saanut selvää.


Juostessani hotellille sisälläni oli todella outo tunne. Häpesin itseäni suunnattomasti - olin esittänyt hänelle itsestäni aivan vääriä puolia - ja aloin ajatella selkeästi vasta päästyäni hotellin aulaan. Mikä oli päämääräni? Luoda poikarukkaan toivoa ja särkeä hänet sirpaleiksi noustessani koneeseen? Ei se ollut oikein. Mitä minä oikein ajattelin.

 
Istuin sisäpihan nuotiopaikalle ja sytytin tulen. Sisälläni velloi yhä varsin outo tunne. Se oli joko vatsatauti, tai sitten mahaani oli pesiytynyt perhosyhdyskunta. En tiedä kumpi. Yhtäkkiä molemmat vaihtoehdot tuntuivat yhtä realistisilta.


Kahdeksan paikkeilla aloin laittaa itseäni kuntoon. En tiedä miksi laittauduin - se soti jälleen vastaan yritystäni olla koskematta Sergeen - mutta olin tunnin liimautuneena peilin eteen kuin purkkapallo. Vasta puhelimen alkaessa soida irroittauduin peilin otteesta ja painoin luurin korvalleni. "Neiti Addison, teille on tulossa vieras." naisääni sanoi puhelimeen esiteltyään ensin olevansa respan työntekijä. Kiitin häntä ja suljin puhelimen.


Menin Sergeä vastaan käytävälle, ja yllätyksekseni hän syöksyi heti halaamaan minua. Se oli kai yleinen ranskalainen tapa? Tervehdin häntä turhankin innokkaasti enkä vastustellut halausta.


Olipa hänen sylinsä lämmin. Aloin vaipua pelottavan syvälle omiin ajatuksiini, enkä huomannut halauksen kyseenalaista pituutta. Muutaman sekunnin kuluttua yskäisin ja otin askeleen taaksepäin. Serge tuntui hämmentyvän ja vetäytyi pois posket hieman punoittaen. "Oho, anteeksi." hän sanoi katse maassa.


Silloin päässäni naksahti. Kun Serge oli vetäytymässä irti, puristin hänet tiukemmin itseäni vasten ja painoin huuleni hänen pehmeille huulilleen.


Hetken päästä hän vetäytyi irti, otti minut käsivarsilleen kuin olisin painanut kymmenen kiloa ja lähti ovea kohti. Osoitin kädelläni, mikä ovi oli oikea ja painoin kahvan alas. Se olikin ainoa selkeä muistikuvani muutamaan tuntiin.


Yö oli lähellä täydellistä. Emme päässeet yökerhoon asti, mutta hauskaa meillä kyllä oli. Digitaalisen, vanhanaikaisen herätyskellon näyttö vilkutti 02:47, kun kiedoin itseni satiiniseen aamutakkiin ja istahdin hotellihuoneen parvekkeelle sytyttääkseni tupakan. Olin vähentänyt polttamista, mutta nyt se oli kuin refleksi, jota en jaksanut vastustella. Ruumiini oli liian rento siihen. Hetken päästä pyyhkeen lanteilleen kietonut Serge tuli taakseni, istui viereiseen tuoliin ja veti minut lähelleen. Hänen läheisyytensä tuntui hyvältä, ja hänen tuoksunsa sai minut hetkeksi unohtamaan koko muun maailman. Nauroin hänen ilmeelleen, kun hän puhalteli savusta renkaita taivaankantta vasten ja puhkoi ne sitten sormellaan. Kirpeä pakkasyö sai minut kietoutumaan yhä tiukemmin hänen rintaansa vasten.


Neljältä aamuyöllä lähdin saattamaan Sergeä taksille. Suutelin häntä, katsoin hänen tummanvihreitä silmiään ja lupasin soittaa huomenna. Hän halasi minua vielä kerran, hymyili huikaisevaa hymyään ja laittoi oven kiinni.


Vaikka kello oli jo lähempänä puolta viittä aamulla, en tuntenut kropassani pienintäkään merkkiä väsymyksestä. Itse asiassa löysin yllätyksekseni merkkejä vain tyytyväisyydestä ja ilosta. Kävelin kylpyhuoneeseen, laitoin veden valumaan ja jätin vaatteeni suihkuverhon tangon päälle. Pulahdin vaahdon rauhoittavaan syliin, ja viimeisimmätkin huoleni pyyhkiytyivät pois mielestäni.

 
Huoneen vanhanaikaiset lamput piirsivät sydämenmuotoisia varjoja kattoon. Laskin niitä, tein samoja kuvioita peittoon ja lauloin hiljaa, kunnes viimein - viideltä - vajosin uneen. Tunsin itseni onnellisemmaksi kuin aikoihin. Hetken huumaahan tämä vain oli, siksi elinkin hetkessä.


Kun heräsin puhelimen sointiin, kello näytti aamukuutta. Hienoa, olin nukkunut tunnin. Siltä näytinkin. Kun ryntäsin ylös sängystä, kopeloin reittini puhelimen luokse huoneen hämärässä aamunkajossa ja painoin sen korvalleni. Naisääni oli tuttu. "Yhdistän puhelun matkatoimistonne yhteyshenkilölle, hänellä on asiaa neiti Sheryl Addisonille."


Tyypillistä. Tunnin päästä istuin jo taksissa, silmät ristissä katselemassa Ranskan taakse jääviä maisemia. Huomisillalle alunperin varaamani paluulento myöhästyisi yli vuorokauden, sillä kone oli huollossa eikä uutta konetta saatu tilalle. Niinpä sain korvauksena ensimmäisen lennon, joka sopi määränpäähäni; se kuulutettaisiin puolen tunnin päästä.

Niin jätin taakseni Ranskan ja miehen, johon olin yhtäkkiä kummallisen rakastunut.