Ja se siitä. Tasan 10 tunnin päästä istuin jo tutulla, kovalla keittiön tuolillani vailla minkäänlaisia jatkosuunnitelmia. Lisäksi - vaikka koitin niin kovin kieltää sitä itseltäni - minun oli tavallaan ikävä Sergeä. Tosiaan ikävä. Itse asiassa ei ole. Onpas. Ei varmasti ole.


Olin niin uppoutunut väittelemään sisäisen minäni kanssa, että pyllähdin lattialle kun puhelin soi.
"Olisko jotain mitä haluisit selittää?" Sergen karhea ääni sanoi, ja jostain kumman syystä kasvoni levisivät maireaan hymyyn. Järjetöntä! Näytin jotakuinkin siltä, että aviomieheni soittaisi minulle oltuaan kadoksissa 5 pitkää vuotta. Puhe tuli sisältäni hieman liian kovaäänisesti ja holtittomasti, mutten antanut sen häiritä.


Serge ymmärsi. Hän ymmärsi, ettei minulla ollut mahdollisuutta soittaa hänelle sen jälkeen, kun sain tietää nopeasta aikataulusta (mikä ei ole täysin totta, irroitin puhelimeni akun koska halusin miettimisaikaa. Valkoinen valhe. En edes halua muistella, mitä sepitin vastaajaan.). Joka tapauksessa, olin hieman yllättynyt kuinka mielialani oli kohentunut nollasta sataan sekunnissa nähdessäni Sergen nimen vilkkuvan näytössä. Siinä ei ollut mitään järjeä, mutta viehätys varmaan piili juuri siinä. Eihän se ollut mitään tunnepitoista, hah hah. Vain yksi yö muiden joukossa!


Kun menin nukkumaan, pyörin sängyssä tunteja. Vaikka kuinka koitin kieltää sen itseltäni, minun oli pikkuisen ikävä Sergeä. Okei, aika paljonkin ikävä. Itse asiassa olisin antanut mitä tahansa että hän olisi nyt tässä vieressäni. Olisin voinut lähteä nyt heti lentokentälle ja lähteä Pariisiin hetkeäkään miettimättä. Voisinhan pakata... Pelästyin ajatusta itsekin, ja koitin toppuutella itseäni parhaani mukaan. Hetken päästä vaivuin hieman pinnalliseen uneen ja näin todella sekavia unia seuraavat 7 ja puoli tuntia.


Suoraan selkääni porottava aurinko herätti minut, ja nousin ylös hieman turhautuneena. Miksi nukuin vieläkin tämä musta, maailman epäkäytännöllisin vaate päälläni, vaikka olisin aivan yhtä hyvin voinut nukkua vanhoissa verkkareissa ja reikäisessä t-paidassa? Joskus en ymmärrä omaa logiikkaani. No, päätin vain keskittyä puutarhan hoitoon ja koittaa nauttia kesäisestä ilmasta. Eihän tässä mitään hätää.


Ja sitten sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Kehitin 3 teoriaa.
1. Olin tullut hulluksi
2. Olin saanut auringonpistoksen
3. Olin ajatellut liian syvällisesti ja nyt kärsin hallusinaatioista.
(4. Serge oli lentänyt Pariisista tänne vain nähdäkseen minut.)
Se tosiaan oli Serge.
Apua apua apua apua.


Hetki tuntui kuin tunnilta. Katselin, kun hän käveli hitaasti luokseni ja taisin huutaa jotain sen tapaista kuin "Voi ei! Apua!" tai "Mitä tapahtuu?" tai "Onko tää totta?" tai "Mitä ihmettä sä teet täällä?", mutta vain sen muistan varmasti, että olin täydellisen, kertakaikkisen äimistynyt.


"Mitä sä teet täällä?" kysyin kiihtyneenä ja suureksi yllätyksekseni suutelin Sergeä. Suutelin? Tunsin hänen suupieltensä nykivän, kun hän turhan pian vetäytyi irti. "Tuli ikävä." hän naurahti, laittoi kätensä lanteilleni ja veti minut lähelleen. Olin taivaassa, olen varma siitä että olin. Hetki tuntui kuin olisin osa jotain elokuvaa. Olin täydellisen sekaisin päästäni, mutta Serge oli ilmeisesti tottunut siihen. Pieni kyynel tippui poskelleni, ja samassa havahduin: itkinkö minä? Taisin itkeä. Ei haittaa. Pieni ääni kiljui sisälläni, mitä ihmettä olin parhaillaan tekemässä.


Kun sain itseni hallintaan ja osasin jälleen hengittää, Serge lähti käymään kaupungilla ja minä jäin kotiin siivoamaan ja meikkaamaan kuin hullu. Kun ovi aukesi kahden tunnin päästä, näytin luultavasti siltä kuin minulta olisi juuri lyöty ilmat pihalle.
Serge näytti niin henkeäsalpaavan komealta seisoessaan ovella uudessa, lyhyessä tukassaan ja siisteissä vaatteissaan, että unohdin hyväksi toviksi hengityksen perusperiaatteet. Ennen kun ehdin ajatella oikein mitään, kaadoin hänet lattialle, mutta hän vain nauroi ja painoi kätensä kasvojeni ympärille. "Ihme kun et kaatanu mua tohon postilaatikon juureen, mistä moinen kiire?" hän sanoi huvittuneesti, hymyili upeaa hymyään ja suuteli minua rauhallisesti. Kasvoilleni nousi puna kun mietin, miten olin mahtanut suudella häntä hetki sitten. Voi paska.


Muutaman tunnin päästä makasimme sängyllä ja katselimme vuorotellen ikkunasta avautuvaa upeaa näköalaa ja vuorotellen toistemme silmiä. "Sheryl?" hän kuiskasi särkien hiljaisuuden. Kohotin katseeni nähdäkseni hänen kasvonsa paremmin. "Musta tuntuu, että oon rakastunut suhun." hän sanoi käheällä äänellä ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleni. "Ihan siitä hetkestä kun näin sut niissä tappokoroissa siellä mukulakivetyksellä niin tiesin sen. Että päädyttäis tähän." hän sanoi ja kohotti kulmakarvojaan niin hassun näköisesti, että hytkyin naurusta. "Vai oli tää sun perimmäinen tarkoitus!" sanoin muka loukkaantuneena ja painoin sitten poskeni hänen rintaansa vasten hänen nauraessaan allani. Olipa hän lämmin. Huokaisin syvään ja tunsin huulet kaulallani, käsien vetäessä minua yhä lähemmäs hänen vartaloaan.


Aloin kikattaa hysteerisesti, kierähdin pois hänen päältään ja nappasin tyynyn käteeni. "Alan kohta epäillä että toi ei ollu ees vitsi!" räkätin ja aloin hakata häntä tyynyllä päähän. Kun näin hänen hämmentyneen ilmeensä, lehahdin tulipunaiseksi ja hautasin kasvoni tyynyyn. Pakko pelastaa tilanne. Virnistin mahdollisimman uskottavasti ja lähdin kohti terassin ovea haukkaamaan raitista ilmaa, ajatellessani samalla mitä ihmettä pienessä päässäni juuri liikkui. Hienoa Sheryl, käyttäydyt kun 4-vuotias jolla on kaveri ensimmäistä kertaa yökylässä. Ennen kun ehdin ovelle, tunsin että joku löi minua tyynyllä selkään. Kukakohan se mahtoi olla? Varmaan naapuri, joka oli lainaamassa maitoa ja koitti herättää huomioni. Joskus tunnen itseni äärettömän typeräksi.


Kun olimme sotineet tarpeeksi, Serge lähti hakemaan keittiöstä Coca-Colaa. Kuuntelin, kun hän avasi kaikki kaapit yksitellen ja huokaisi kerran syvään. Tirskahdin, kun hän lopulta löysi pullon, iski oven kiinni ja juoksi makuuhuoneen ovenpieleen virnistellen. "Tää on menny vanhaksi viikko sitten." hän nauroi ja tarkkaili ilmettäni. "Voiko kokis edes mennä pilalle?" kysyin aavistuksen hämmentyneenä ja aloin sitten itsekin nauraa. Serge tuli sängyn viereen, otti kädestäni kiinni ja veti minut hellästi keittiöön.


Siinä me sitten seisoimme ilman huolen häivää. Olin taas lehahtaa punaiseksi, kun hän laittoi kätensä vatsani päälle. Olin alkanut lihoa viime aikoina, ja vaikka kyse oli vain muutamasta kilosta, olin varma että se tuntui löysänä kerroksena paitani alla. Koitin saada hänen ajatuksensa muihin uomiin.
"Siitä rakkausjutusta." sanoin hiljaa ja tunsin kuinka hänen lihaksensa jännittyivät hieman.
"Niin?" hän kysyi aavistuksen normaalia kimeämmällä äänellä - häntä siis jännitti! Jännitti mitä minä sanoisin hänen rakkaudentunnustuksestaan! En ollut ennen herättänyt miehissä tällaisia tunteita.
"Mäkin taidan rakastaa sua." sanoin, ja se tuntui todella omituiselta. Kuin olisin puhunut vierasta kieltä improvisoimalla ja odottanut miten vastapuoli reagoi. Samassa Serge rentoutui, käänsi minut itseään vasten ja painoi huulensa huulilleni.


Olin rakastunut. Olin täydellisen rakastunut! Nyt tiedän, mitä tarkoitetaan sillä että kun löydät jonkun, jota rakastat, kuljet pää pilvissä käsittämättä mitään todellisesta maailmasta. Niin minä tosiaan tein. Mutta huomasin onnekseni, että minulla taisi olla samanlainen vaikutus Sergeen. Onnen huumaava tunne täytti minut aina, kun hän hipaisikaan ihoani tai katsoi hetkenkin silmiini.
Ei, rakkaus ei ollut yliarvostettua.


"Milloin lähdet kotiin?" töksäytin aamiaispöydässä. Olin ollut niin huumaantunut edelliset 3 päivää, etten ollut tajunnut ajatella edessä häämöttävää eron hetkeä. Hänen vastauksensa jännitti minua suunnattomasti.
"Itse asiassa en oo varannut vielä paluulentoa." hän sanoi ja virnisti sitten huvittuneen näköisenä. Oli täysin järjenvastaista, että sisääni tulvahti voimakas helpotus. En edes huomannut itkeväni, ennen kuin ryöppy kyyneleitä tippui poskeltani alusvaatteilleni.
"Mikä sun tuli?" Serge kysyi huolestuneena ja vetäisi minut syliinsä. "En.. en tiiä." sanoin, ja se oli tällä kertaa täysin totta. Miksi hitossa itkin? Minunhan olisi pitänyt loistaa kuin Naantalin aurinko. Samassa tajusin itkeväni siksi, että joku rakasti minua ensimmäistä kertaa. Halusi elää elämäänsä kanssani ja pitää minusta kiinni. Kun Serge tiukensi otettaan, uusi ryöppy kyyneleitä valui poskelleni. "Rakastan sua." kuiskasin, ja oli harvinaisen selvää, että todella tarkoitin sitä.


Kun Serge lähti kaupungille, jäin lukemaan kokkikirjaa ja hymyilemään itsekseni. Päätin vakuuttaa hänet kokkaajan taidoistani ja valmistaa illalla sushia, ja laitoinkin hänelle tekstiviestillä ostoslistan.


Kun Serge tuli sisälle, nousin sohvalta kuin ohjus ja juoksin halaamaan häntä. Jostain kumman syystä en huomannut, kun yhtäkkiä olimmekin ajautuneet keittiön toiseen päähän. Hän painoi minut seinää vasten, lukitsi käsivarsiensa väliin ja jätti huulensa muutaman sentin päähän omistani. "Ehtikö jo tulla ikävä?" hän naurahti, ja kykenin maistamaan hänen suloisen hengityksensä kielelläni. Ynähdin vastaukseksi, ja hän suuteli minua vetäytyen heti irti. Mitä hän oikein pelleili?
"Je t'aime, beauté." hän kuiskasi korvaani ja suuteli leukaperiäni ja kaulaani. Jos hän nyt vetäytyisi irti, alkaisin kiljua. Sitten suljin silmäni.


"Miten sanotaan ranskaksi, että haluan ehdottaa yhteenmuuttoa?" kysyin kun makasin sängyllä hänen sylissään ja virnistin suurieleisesti. Nyt pää kylmänä. Serge avasi silmänsä ja katsoi minua toisaalta hämmentynyt, toisaalta suuresti huvittunut ilme kasvoillaan. Hän sanoi pitkän, monimutkaisen lauseen ranskaksi ja nauroi ääneen. "Mitä sulla on mielessä?"
Katsoin häntä syvälle silmiin. Toistin kömpelösti matkien hänen sanoman lauseensa ja jäin odottelemaan vastausta. En punastunut, vaikka ääntämiseni kuulosti naurettavalta Sergeen verrattuna. "Ootko sä tosissas?" Serge kysyi ja katsoi minua sitten epäluuloisesti. Sydämeni nousi kurkkuun.
"Ajattelin ettet haluu mua tänne. Mutta jäisin kyllä enemmän kun mielelläni." hän sanoi, ja siinä samassa hänen suunsa kaartui niin voitonriemuiseen virneeseen, etten voinut olla nauramatta.


"Oon aina halunnu oppia ranskaa!" kirkaisin aamiaispöydässä saaden Sergen säpsähtämään säikähdyksestä. "Je comprends." hän sanoi pilke silmissään ja sai minut purskahtamaan nauruun. Itse asiassa en edes tiedä miksi nauroin, sillä rakastin ranskan kieltä ja erityisesti sitä, kun hän kuiskaili korvaani ranskaksi. Vaikken ymmärtänyt mitään mitä hän sanoi, se kuulosti niin kauniilta, että minun oli vaikea hengittää.


Kesä oli nyt parhaimmillaan. Näytin luultavasti idiootilta istuskellessani terassin tuolilla piikkikorot jaloissani - olin nukkunut niiden kanssa koko yön, kun olimme tulleet juhlimasta. Vasta aamulla olin vaihtanut tiukan coctailpuvun kankaiseen maximekkooni. Jalkani olivat kuin tulessa, mutta jostain syystä en välittänyt siitä. Mistä lähtien elämäni oli ollut näin... hyvää? Näin ihanaa? Siitä lähtien kun en enää koittanut pysyä erossa Sergestä. Kieltämättä se oli paras päätökseni ikinä!


Kun harpoin sisään heitettyäni korot nurmikolle, Serge oli minua vastassa kukkapuskan kanssa. "Oi.. kiitos! Kiitos rakas!" kiljahdin ja tartuin siihen molemmilla käsilläni. Ajatukseni eivät kuitenkaan pysyneet kauaa kukissa. Olinko juuri sanonut Sergeä rakkaaksi? Se oli minun mittapuullani iso askel, vähän niinkun ensimmäinen yhteinen.. elokuvailta. Olinhan myötänyt rakkauteni jo monesti, mutta en ikinä kutsunut rakkaaksi. En ollut kutsunut ketään miestä rakkaaksi.


"Rakastan sua." sanoin ja hyppäsin hänen syliinsä. "Je t'aime." hän kuiskasi, ja tunsin, että se oli totta. Serge tosiaan rakasti minua.


Vaikka raskauden vaaraa ei pitäisi olla, tein raskaustestin kuukauden välein. Ihan vain kaiken varalta. Halusin varmaan vain olla varma, ettemme vahingossakaan saisi lasta. En pystynyt edes miettimään sitä vaihtoehtoa! Hetken päästä seinään nojaillessani ruutuun alkoi ilmestyä viivoja. Ihanaa, 2 viivaa! Tiesinhän, että olin taas stressannut aivan turhaan.
2 viivaa. 2 viivaa?
!!!


Noniin! Nyt oli sitten pulla uunissa! Siemen itämässä! Ajatuskin oksetti. Ei voi olla totta. Eiei. Paska. Siinä minä nyt istuin kylpyhuoneen lattialla pienessä sykkyrässä, tai no me istuimme. Minä ja sisälläni kasvava... vauva? Pidä pää kylmänä. Ei tässä hätiä mitiä.
Se oli sitten siinä. Kun Serge kuulisi tästä, hän säntäisi välittömästi lentokentälle ja ottaisi ensimmäisen lennon mihin tahansa. Sitten soittelisin hänelle Taiwaniin ja kertoisin minun ja rakkauden hedelmämme kuulumisia hänen asuessaan siellä uuden rakkaansa kanssa.


Kun viimein keräsin itseni lattialta ja kävelin makuuhuoneeseen, Serge loikoili sängyllä. Menin hänen viereensä ja laitoin silmäni kiinni huokaisten syvään.
"Ootko sä itkeny?" Serge kysyi huolestuneella äänellä. Voi paska, olinko itkenyt? Ilmeisesti.
"Joo, vähän." vastasin ja tunsin, kuinka Serge suuteli kyyneleen poskeltani. Se oli romanttista.
"Mikä on, l’amour?" hän kysyi vielä huolestuneemmin ja halasi minua tiukasti. En pystyisi sanomaan sitä ääneen.


"Lupaa, että kuuntelet." sanoin vakavalla äänellä ja tunsin kuinka vatsanpohjaani kouraisi.
"Lupaan." hän sanoi ja katsoi silmiini aidon huolestuneena. "Eikai sulla...?"
"Eikai mulla mitä?"
"Oo ketään... toista?" hän sanoi yhtäkkiä surkeaksi muuttuneella äänellä.
"Serge, ei! Ei tietenkää! Siis ei. Eiei. Ei oo kyse siitä."
Kun tunsin hänen rentoutuvan, rentouduin vähän itsekin. Nyt tai ei koskaan.


"Kävi vähän hassusti. Ja nyt oon raskaana." kakistin ulos ja häpesin itseäni saman tein. Kävi vähän hassusti? Kappas kummaa. Koitin pitää ilmeeni peruslukemilla. Hetkeen hän ei sanonut mitään, katsoi vain minua silmiin tulkitsematon ilme kasvoillaan.
"Oot siis.. raskaana." hän totesi järkyttyneenä. Tiesinhän minä, että tässä käy näin! Totta kai tämä loppuu näin.
"Oon."
"Öö.. tää tulee nyt tosi nopeasti. Mutta kyllä mä ehkä totun ajatukseen. Jos siis haluut pitää sen." hän sanoi irroittamatta katsettaan silmistäni.
"Musta tuntuu että haluun. En tiedä yhtään, kuinka pitkällä se on, enkä haluu pettymystä. En haluu jotenkaan ajatella, että sitten seuraavat 50 vuotta mietin kuinka tota lasta ei pitäisi olla olemassa." henkäisin ja mutta samassa huomasin, että jokin särähti korvaani. Totta kai minä haluaisin eroon lapsesta.


Tai sitten en. Muutamassa päivässä Serge tottui ajatukseen perheemme laajenemisesta (perhe-sana tuntuu vieläkin liian aikuismaiselta), suorastaan innostui siitä. Miettiessäni abortin vaihtoehtoa hän koitti kaikin keinoin saada minut luopumaan siitä, vaikka tietenkin jätti viimekäden päätöksen minun harteilleni. En halunnut eroon pienestä lapsestani.
Siinä minä nyt sitten makasin maha pystyssä, puolisen vuotta raskaustestin teon jälkeen. En olisi ikinä, ikinä uskonut, että joku päivä olen raskaana. Että kantaisin pientä elämää sisälläni. Ajatus ei tuntunut kovin miellyttävältä, mutta olin alkanut tottua siihen. Jaksoimme aina nauraa minun äitiysvaatteilleni, jotka olivat kuin suoraan huonosta pilailuelokuvasta tai sketsistä. En voinut olla nauramatta itselleni aina, kun kävelin peilin ohi, ja se jollakin kierolla tavalla piristi hieman.


Makailin sängyssä ja odottelin Sergeä nukkumaan. Hän katseli televisiosta jotakin onnetonta toimintaelokuvaa, ja minä olin katsonut parhaaksi liueta makuuhuoneen puolelle ennen kun hän tulee etten joutuisi vaihtamaan yöpaitaa hänen edessään. Häpesin turvonnutta vartaloani enemmän kuin mitään.


Kun Serge elokuvan loputtua tuli nukkumaan, hän kietoi kätensä ympärilleni ja huokaisi. "Bonne nuit." hän kuiskasi ja tiukensi otettaan. Hykertelin tyytyväisyydestä ja kiedoin omatkin käteni hänen ympärilleen. Nukahdin hänen kainaloonsa onnellisempana kuin pitkään aikaan.


Kieltämättä tämä ei ollut täysin sellaista elämää mistä olin haaveillut. Serge kyllä oli, siitä ei ollut epäilystäkään. En osannut kuvitella itseäni äitinä, itse asiassa pelkäsin vauvan turvallisuuden puolesta jo pelkän Sheryl "Peukalo keskellä kämmentä" Addison-lisänimen takia. Kun lähdin kävelylle (aloin tulla hulluksi, pomo ei ottanut minua enää töihin ennen lapsen syntymää ja seinät tuntuivat kaatuvan päälle) minulla oli hyvin aikaa miettiä, mitä muutoksia vauva toisi. Mihin edes sijottaisin sen?


Vatsaani vihlaisi kamalasti. Tunsin potkun ohuen kangasmekon läpi, ja samassa nauroin itselleni. Kuka tahansa muu äiti olisi tässä vaiheessa alkanut itkeä ilosta ja soittanut ilouutisesta koko tuttavapiirille. Minä tyydyin naureskelemaan itsekseni ja kummastelemaan, mikä minussa oli vialla.


Vihlonta yltyi. Eihän se vielä voisi syntyä? Laskettuun aikaan oli vielä melkein kuukausi. Vaikken tuntenut kiintyneeni lapseen sinä aikana, kun olin kantanut sitä sisälläni, sisälläni alkoi velloa kummallinen tunne miettiessäni keskenmenoa. Se olisi kamala paikka erityisesti Sergelle. Katsoin parhaaksi soittaa taksin ja käydä juttelemassa lääkärini kanssa, olihan kaikki varmasti kunnossa.


Pääni tuntui menevän täysin sekaisin ajatustulvasta kun istuin taksiin ja mutisin määränpään värittömällä äänellä.

Yhtäkkiä oloni oli merkillisen ahdistunut.